Outoa Taikaa luonnollisesti Lapissa

 Kalevin
blogit

KOMMENTTI

SEEPRAMALLI

Kaivostoiminta on alkupää tavaroiden valmistukselle. Kullasta, kromista, nikkelistä, ferrofosfaatista, raudasta ja muusta maasta kaivetusta alkaa prosessi, jonka tarkoitus on olla osa tuotantoa. Teollisen toiminnan tuloksena syntyy hyödykkeitä, joita ihminen tarvitsee tai on saatu ajattelemaan tarvitsevansa. Kaivannaisista tehdään kodinkoneita, kulkuvälineitä, rakennuksia, koruja, pommisuojia sekä hävittäjiä ja tykkejä ja ohjuksia, etteivät pommisuojat olisi olemassa turhaan. Välttämättömiä hyödykkeitä syntyy myös maanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen ja meillä poronhoidon ja niiden jatkotyön tuloksena. Ihmissukupolven pitää myös siirtää kulttuurinsa eteenpäin seuraavalle sukupolvelle ja huoltaa terveyttään. Tämän perustyön tuottavuus ratkaisee paljon siitä liikkumavarasta, joka ihmiselle jää tehdä elämänsä turvallisemmaksi, helpommaksi ja hauskemmaksi. Työn tuottavuus ratkaisee sen kuinka paljon voi ostaa muita itseään palvelemaan, ja kuinka paljon huvittelun välineitä. Näistä palvelijoista voisi mainita vakuutusmyyjän, hiihtohissinhoitajan, kirjailijan, Tukiaisen ja hotellin respan.

Kaivostoiminta on siis välttämätöntä oikeastaan kaikelle inhimilliselle, jos puhumme pyynti- ja keräilykulttuurin jälkeisestä ajasta, siis teollisesta, jälkiteollisesta ja internet-ajasta. Kannattaisi puhua mihin kannattaisi vetää raja. Viime aikojen kysymys siitä voisimmeko tyytyä 60-luvun elintasoon, on kiehtova. Minä voisin valita sen, tai oikeammin olen jo valinnut, paitsi matkustamisen suhteen. Sekin elintaso vaatii kuitenkin jonkin verran kaivoksia ja teollisuutta. Se hyvä puoli siinä mallissa on, että jäisi vielä pieni mahdollisuus tulevillekin sukupolville.

Lapissa on myös syytä kysyä: miksi juuri me olemme ja olemme olleet se periferia, jota metropoli käyttää hyväkseen. Ennen eteläinen Suomi, nyt globaalit monikansalliset yritykset pitävät Lappia raaka-aine- ja energialähteenä, jossa on mukava käväistä virkistäytymässä ja täällä on laajasti hyväksytty se. Välillä tökätään kepillä: ottaisivatko ne vielä jätteetkin. Kaiken pitää olla suurta, teollista, keskitettyä ja ennen kaikkea kasvaa koko ajan. Ihanteena ovat ydinvoimala, suuret metalli- ja puunjalostustehtaat, kelkkasafarit, Levin keinomaailma, lentomäki ja säännöstelyaltaat. Ihanteita toteutetaan seurauksista riippumatta. Poliittinen siunaus tulee Lapin liitosta, ideologinen Lapin Kansasta. Suuret puolueet ja vasemmistoliitto kannattavat yksityisiä tähtiä lukuun ottamatta tätä linjaa, poikkeuksena persut, jotka haluavat mennä jopa taaksepäin, 50-luvun teollisuuden saasteisiin ja sulkeutuneisuuteen. Vihreitä sanotaan syystäkin piipertäjiksi, he taas vain puolustavat kaiken pitämistä nykyisellään.

Ihanne olisi seepramalli, jossa teolliset yksiköt eli musta puoli, tehtaat, hiihtokeskukset, jättihotellit, mökkikylät, niiden jätehuolto ja niiden vaatimat tiet keskitetään omiksi saarekkeikseen, tietysti erottaen teolliset ja matkailulliset yksiköt toisistaan. Muu Lappi eli valkoinen puoli on hajautettua luomua, pientuotantoa, käsityötä, tarinointia, aurinkopaneeleja, hyvin sijoitettuja tuulimyllyjä, erä- ja elämysmatkailua. Hajautettu malli perustuu osaamiseen ja oman kulttuurin kehittämiseen, se liittää toimijat verkostoksi, joka hyödyntää ja kehittää tietoa. Näiden raitojenhan sanotaan hyvinkin sopivan samalle alueelle. Nyt on vain niin, että eliitti on unohtanut valkoisen värin.

Pääomia tarvitaan

Pääosa maailman kaivoksista on yksityisten yritysten omistamia. Ne ovat paljon pääomia vaativia isoja yrityksiä. Esimerkiksi Suomessa ei tarvittavia pääomariskejä ole haluttu ottaa. Mutta niin kuin ex-pääjohtaja Voutilainen sanoi: mitä sitten, että ne ovat ulkomaisessa omistuksessa, onhan Nokiakin. Onko siinä mitään eroa? Jos suomalaiset haluavat omaa kaivostoimintaa, niin ostakoot näiden pörssiyhtiöiden osakkeita. Tärkeämpänä kuin mahdollisia osinkovoittoja on pidetty kaivosten työllistävää ja muuta elinkeinotoimintaa vireyttävää vaikutusta. Työpaikoista on tarve kaikkialla, mutta alueelliset erot ovat suuria. Lapissa suhtaudutaan suurin toivein kaikkiin asioihin, jotka voivat tuoda ihmisille työtä. Onkin syytä ottaa vakavasti duunarien ja toimihenkilöiden tarve saada työtä, sehän katsotaan kapitalisminkin oloissa oikeudeksi omalla asuinseudulla, jos mahdollista.

Elinkeinot, kesto, työllistääkö, ympäristövaikutus

Riskejä, joita kaivostoiminnan laajentamisessa Lappiin on nähty, liittyvät sen sopivuuteen muun elinkeinorakenteen kanssa, hankkeiden ajalliseen kestoon, todellisiin työllisyysvaikutuksiin ja ympäristövaikutuksiin.

Pidän selvänä, että kaivostoiminnalla on kielteistäkin vaikutusta Lapin matkailulle ja poronhoidolle, kahdelle tärkeälle. Uraanikeskustelussa on aivan oikein vedottu imagovaikutuksiin matkailulle. Samansuuntainen on Simon ydinvoimalankin imago. Se vaikutus on kuitenkin suljettavissa pois vaikenemalla tai erottamalla Simo Oulun lääniin ja ottamalla Kuusamo tilalle, heh. En kuitenkaan usko, että nikkeli, rauta tai varsinkaan kulta olisivat sinänsä imagollisesti kovin vahingollisia, jos kaivokset toteutetaan hyvin. Jos Talvivaaran hajut, jotka sotkamolaiset työllisyyssyistä hyväksyvät, pölähtäisivät vaikka Kittilän seudun rinteille, syntyisi sota.

Kaivokset aiheuttavat poronhoidolle ongelman, laidunmaat pienenevät ja luontaiset kulkureitit suljetaan kaivoksilla ja tielinjauksilla. Teollisen mallin ja luomun välillä on tehtävä valinta tai yritettävä sovittaa ne yhteen. Kaavoittajat, ympäristövaikutusten tutkijat ja luvanmyöntäjät ovat tärkeässä asemassa. Luontaiselinkeino, jota kilpailutilanteessa on sitäkin kehitetty teollisen suurtuotannon suuntaan, on usein vertailussa heikommalla. Jos poronhoito ei olisi pääasiassa saamelaisten työtä, ei EU:kaan sitä pelastaisi.

Olen nähnyt, että muuallakin maailmassa on matkailualueilla kaivoksia, suurtehotuotannon hedelmätarhoja, ydinvoimaloita, kivihiilivoimaloita, tiilitehtaita, saastuttavia tehtaita, autoromuttamoja ja erittäin rumia rakennuksia. Niitä pidetään välttämättöminä, eikä kukaan niitä pyydä anteeksi tai selitä. Ne eivät ole ihan siinä kuin pyramidit ja palatsit tai piitsit, ne ovat sivummalla ja tavallaan elämän merkki. Aika keinotekoiselta tuntuisi, jos olisi vain ne matkailun kohdepaikat, kastelujärjestelmät joilla ylläpidetään golfkenttiä ja muita nurmikoita ja niitä systeemejä joilta matkailijat ostavat palveluja. Lapissa toimintojen luonteva yhteensovitus on tietysti erityisen tärkeä. Meidän on ajateltava ainutlaatuista erämaaluontoamme, se on pitemmällä tähtäimellä varanto, josta muukin Suomi vuosikymmenten päästä paljolti elää. Jos se vielä on olemassa.

Kaivostoiminta tuo vähäksi aikaa työtä monille ja vireyttää sijaintipaikkakuntaa ja ympäristöä, syntyy työtä myös alihankkijoille, rakentajille ja ruokkijoille ja koneiden huoltajille. Ongelma on tilanne, jossa kaivos sitten loppuu. Tyhjät asunnot, tyhjät baarit, tyhjät korjaamot – kaikissa niissä voidaan enää muistella vanhoja hyviä aikoja. ”Euroopan syrjäkylät ovat jo tyhjentyneet ja kirkkojen alttareilla hylätyt Jeesukset”. Tietenkin voidaan toivoa, että nämä palveluntuottajat ja tuotannon toteuttajat löytäisivät pysyvämminkin jalansijan. Ja onhan se viisi tai kymmenen vuottakin jossakin elämäntilanteessa hyvä aika. Hyvä kysymys on vastaako kaikki panostus saatavaa hyötyä, sen joutuu pienyrittäjä miettimään, niin kuin valtiokin, joka aluepoliittisista syistä tukee hankkeita. Kestoaikaan voidaan vaikuttaa suunnittelemalla hanke kunnolla myös tasaisesti alihankkijoita työllistäväksi.

Kaiken kaikkiaan uskotaan kaivosten tuovan paljon himoittuja työpaikkoja, omistaa ne kuka tahansa. Nykyaikainen kaivostoiminta saattaa siinä suhteessa olla yllätys, määrällinen vaikutus ei ehkä olekaan niin suuri. Varsinkin, kun kaivoksen tultua hyödynnetyksi, se on sitten kerta kaikkiaan loppu. Erityisesti tie- mutta myös tietoliikenneinvestoinnit, joita välttämättä tarvitaan alueella jäävät tietysti pysyvästi asukkaidenkin hyödyksi.

30.3.2011